Mä itse kyllästyn aika nopeasti lauluihin. Sen huomaa siitäkin, kun selaan ohjelmistokansiota, jota olen jo useaan otteeseen menneinä vuosina karsinut ja joka silti tursuaa lauluja aakkosittain järjestettynä, ja kun siinä selatessa ohitan suurimman osan lauluista, korkeintaan miettien, pitäisikö nämäkin jo siivota pois.
Kuitenkin periaatteessa (ainakin lähes) kaikki laulut, jotka kansioistamme löytyy, ovat olleet aikanaan meille itselle mieluisia. Ihan muutamia on sellaisia, jotka eivät ohjelmistoomme tullessaankaan ole minua säväyttäneet, mutta jotka ovat jollekin toiselle olleet tärkeitä. Sellaisten kohdalla en ihmettele omaa nopeaa kyllästymistäni, jos sävel ei ole ensi alkuunkaan korvaa hivellyt. Yleensä se on sävel, johon kyllästyn ensin, mutta kyllä kököt sanatkin hiertää. Ja useimmiten se menee käsi kädessä.
Nykyään kuitenkin enemmän ja enemmän lauluista on niitä, joita itse olen ehdottanut ohjelmistoon. (Se on näitä leaderin luontaisetuja.) Silti vain pieni osa jää kestosuosikeikseni. Niilläkin lauluilla, joita en ole kansiosta raakannut, on vielä toivoa. Sellainen olen luonteeltani muutenkin: "jos tätä jossain vielä tarvittaisiin, mitään ei saa panna haaskuuseen".
lauantai 23. lokakuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ja mä siis puhun koko ajan henksuista. Meillä ei ole ollut ohjelmistossa mitään muuta maallista musiikkia kuin Malin ja Laaksosen Täällä Pohjantähden alla, sen lauloimme "pakotettuna", pyydettynä numerona itsemurhan tehneiden muistoksi järjestetyssä kynttiläpuistossa.
VastaaPoistaSuurinta osaa iskelmistä en jaksa kuunnella edes sitä ensimmäistä kertaa.