Toccata ja fuuga

Täysremontin yhteydessä kirkkoomme rakennutettiin myös uudet urut. Ovat kuulemma kovetut. Hinnakkaatkin olivat. Nyt sitten on urku- ym. konsertteja kirkossa pidetty harva se viikko. Eilen illalla oli sitten jo sellainenkin nimi, että viimein minunkin piti päästä kuuntelemaan. Olen kerran aikaisemmin saanut tilaisuuden kuulla urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen soittoa, sillä kertaa koululaiskonsertissa, jossa kuultiin niin Chaplinia kuin Vaaleanpunaista pantteriakin.
Tällä kertaa maestro pitäytyi, sanoisinko, vakavammassa ja osin jo hieman jouluisessakin ohjelmistossa. Kirkko, ja erityisesti urkuparvi oli täynnä väkeä. Muutkin kuin me halusivat nähdä, miten urkuja soitetaan. Iloitteluakin arvokkaasta ohjelmasta löytyi, Michel Corretten Lintujen joulu oli hykerryttävää visertelyä, välillä raakkumistakin. Hauskinta oli tietysti tunnistaa lajeja. Myös Ryderin Thunderstormin Säkkipillinsoittaja myrskytuulessa kutkutti. Mutta kaikkein eniten ilahduin siitä, että varma hitti, J.S. Bachin Toccata ja fuuga d-molli oli mukana ohjelman päätösnumerona.
Taputusten, kumarrusten ja kiitosten jälkeen urkutaiteilija tarjosi vielä ylimääräisen numeron, jonka soittoa kiinnostuneet toivotettiin tervetulleeksi lähempää katsomaan.
Näin parvella runsaasti naapurikirkkokuoron jäseniä (mm. yhden Jedidon) ja huomasin ihmetteleväni, miksihän meidän kirkkokuoromme ei hankkinut lippuja (ohjelmia) kuorolaisillemme tähän konserttiin kuten vuosi sitten Isokosken konserttiin hankittiin. Vaan eihän se minua haittaa, pääsinhän kuitenkin kuuntelemaan. Ja katselemaan.

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan

Viimeksi tälle blogille kirjoittaessani mainitsin, että meitä oli pyydelty tuonne jonnekin kauas parin tunnin ajomatkan päähän laulelemaan. Ja nyt eilen harjoituksiin kokoontuessamme Terttu kertoi, että Anja oli pyytänyt meitä Israelin ystävien piirinkokouksen yhteydessä pidettävään Israel-tilaisuuteen laulamaan vajaan tunnin ajomatkan päähän. Sen sijaan sekin ainoa lähiaikojen kutsu tänne omalle paikkakunnalle, joka meille esitettiin alkusyksystä veteraani-illassa, osoittautui vesiperäksi. Ehkä kutsuja unohti tai oli ylittänyt valtuutensa.
Pointtini on se, että muualle meitä nykyään vietäisiin, vaan ei omiin nurkkiin. Tosin tuon ensin mainitun kutsun esittäjä oli kylläkin ihan paikkakuntalainen seurakunta-aktiivi.
Emme siis harjoitelleetkaan joululauluja, vaan keskityimme Toivon lauluihin. Kerron tästä projektista myöhemmin tarkemmin, mutta se liittyy hyväntekeväisyyteen, tarkemmin ensi kevään yhteisvastuukeräykseen, jonka kohteena kotimaassa on saattohoito ja erityisesti saattohoitokoulutus. Eilen näkemäni pätkä aamu-TV:n keskustelun aiheesta vahvisti, että valitsin aivan oikean hyväntekeväisyyskohteen. Saattohoitoon satsaamista parempaa ennalta ehkäisyä eutanasiaa vastaan en osaa nyt justiin kuvitella.