Dolce

Seurakunnassamme on kolme kirkkoa, joista kaksi viettää paraikaa 100-vuotisjuhlavuotta. Tätä juhlavuotta ajatellenhan iso kirkko remontoitiin vastikään perusteellisesti. Vielä sieltä puuttuu uudet urut, mutta muuten remontti päättyi adventin aikoihin, mistä saakka kirkko on ollut taas käytössä. Tänään kuitenkin piispa tulee vihkimään sen uudelleen käyttöön.
Muitakin tilaisuuksia, tapahtumia ja konsertteja on luvassa vuoden mittaan molemmissa kirkoissa juhlavuoteen liittyen. Eilen illalla mm. oli siinä pienemmässä kirkossa käsikellokuoro Dolcen konsertti, johon tietenkin mieheni kanssa pyöräilimme. Pyörätiet olivat jo osittain sulana, eikä sohjoa muutenkaan ollut enää kovin vahvalti, joten ehdimme hyvin. Urkuparvella nousin välillä seisomaan nähdäkseni vielä paremmin nuorten kauniit ja rytmikkäät käsiliikkeet. Kuoron lupsakka johtaja Kirkinen oli ihan yhtä hauska spiikkaaja kuin pari vuotta sitten Paavolan kirkossa vastaavassa konsertissa. Tällä kertaa soittamassa oli myös kolme nuorta miestä, viimeksi Dolce oli "tyttöbändi". Uutta oli myös basso chimes, Suomen ainoat.
Maria Barnettin herkkä Breathe aloitusnumerona toi vedet silmiini, kun taas Leroy Andersonin hauska Fiddle-Faddle sai hykertelemään.
Koska käsikelloja joutuu joka numeron jälkeen järjestelemään uudelleen valmiiksi, niin välillä kuultiin myös laulua pianosäestyksellä, ennen Dolce Vivo -trion esitystä. Marjaana Ritanen lauloi kuulaasti César Franckin tutun Panis Angelicus. Toinen laajasti tunnettu numero olikin sitten Adagio, joka tunnetaan Albinonin Adagiona, vaikkei se kuulemma välttämättä sitä olekaan.
Oli ilo, että pieni kirkkomme oli täynnä kuulijoita. Aplodeista päätelleen muutkin olivat tyytyväisiä, että oli tullut lähdettyä konserttiin.