Huoh, taas selvittiin

Kun ennen tilaisuuden alkua eilen kokoonnuimme harjoittelemaan, niin pyysin naisia muistuttamaan minua, että mun pitää kieltäytyä, jos joskus vielä pyydetään sanan ja rukouksen iltaan laulamaan. Niin karsea olo, ahdistus mulla jälleen oli aamusta ruveten. Vaan katsotaanpa nyt, millaisesta ramppikuumeesta kärsin Aulikin synttäriseuroissa, jonne hän pyysi minua juontamaan. Jos olo on silloin yhtä karsea, niin se ei sitten liitykään tilaisuuden luonteeseen (siis pelkästään sanan ja rukouksen iltoihin) vaan kenties siihen, että pitää tehdä muutakin kuin laulaa.
No, kuitenkin eilisilta tuntui menevän aivan mukavasti, lauloimme alussa kaksi laulua (Puhakan Älä pelkää ja Simojoen-Kaskisen Mene rauhaan, tyttäreni) ja loppupuolella toiset kaksi (Löytyn Jumalan kiitos ja Voi hänen rakkauttaan, jossa etiopialaisen Almaz Belhun sävel), jotka minusta tuntuivat menevän paremmin kuin ensimmäiset.
Illan aiheena oli "Kelpaanko Jumalalle, ihmisille, itselleni". Kerroin ennen ensimmäistä laulusessiotamme anekdootin, jonka olin vasta kuullut äitini serkulta. Eräs pappi (joka muuten oli kastepappini) oli hänelle kertonut kerrankin seuroissa selvittäneensä pitkään ja hartaasi autuuden asiaa, ja sitten oli joku seuraväestä pyytänyt laulua "on yhä hämärää"... Tuo kelpaamiskysymyskään ei vissiin meinaa kaikille mennä jakeluun, vaikka sitä paljonkin jankattaisiin. Onhan toki niin, että tiedon tasolla asia on selvä, mutta jossain tunteen tai alitajunnan tasolla tulee epävarmuus. Oliko minunkaan ahdistukseni muuta kuin epävarmuutta siitä, kelpaanko tuohon iltaan.