Mennyttä ja tulevaa

Selvittiinhän siitä, vaikkei meitä ollut sapattiaterialla laulamassa kuin se minimi neljä henkeä ja vaikka mua hirvitti, pelotti ja jännitti esiintyä pianovirtuoosin kuullen. Ja aina mulla on pikkuisen orpo ja epävarma olo, jos laulan yksin kakkosääntä. Kauheasti janotti laulujen (ja suolaisen ruuan, mm. 19 paprikatäyteoliivin) jälkeen, niin kysyin pöytäseurueeltani, kehtaanko hakea itselleni vettä kesken Eskon loppupuheenvuoron. Antoivat luvan, niin menin, ja toin Hillelillekin lasiin täytettä. Hän oli ystävällisesti näyttänyt meille peukkua ylöspäin, kun tulimme laulamasta. 
Jo ennen kuin olimme tuosta keikasta selvinneet, meitä oli kysytty jo seuraavaan. Keskiviikkoiltana kuoroharjoitusten jälkeen sain puhelun veteraaniveljeltä, joka pyysi meitä Kaatuneitten muistopäivänä veteraanijärjestöjen, kaatuneitten omaisten ja koko seurakunnan yhteiseen seurakuntailtaan. Ja koska hänen piti sitä varten saada ilmoitus valmiiksi laadittua, niin hänen piti saada minulta heti vastaus, ilman että pystyin kyselemään yhtään ketään muita naisia, passaako heille. Otin riskin ja lupasin meidän tulevan jollain kokoonpanolla. Oli sellainen olo, etten hennonut kieltäytyäkään. Sotaveteraaneilta en voisi kieltää tuollaista pientä palvelusta. Ja kaikeksi onneksi sain heti seuraavana päivänä jo kolmelta naiselta sähköpostikuittauksen, että ovat käytettävissä tuolloin. Ainakin se minimi olisi siis jälleen koossa, ellei tule mitään häihäräppiä.